Polku metsän keskellä

“Polku avautuu, luota siihen!”

Eräs hyvin syvästi arvostamani psykoterapeutti sanoi minulle kerran ollessani ehkä kahdenkymmenen kuuden: “Muista, että elämässä voi käydä myös hyvin”.

Jo siihen mennessä oli käynyt selväksi, että mieleni paisutteli asioita ja juttui huoliajatuksiin, kuin auto keväisen mökkitien kuraan. Olin alituisesti virittynyt pettymyksiin.

Tämähän tunnetusti johtaa pettymyksiin, pelko kun on monesti itseään toteuttava ennuste.

Toisaalta sitä myös usein toimi niin, että pettymyksiä ei tulisikaan. Tämä taas johti siihen, että vähitellen alkoi pettymään itseensä.

Sitten, eräänä tuskantäyteisenä iltana terapeuttini sanat tulivat mieleeni. Entä, jos tämä kaikki päättyykin hyvin? Mitä oikeastaan tarkoittaa, että kaikki on “hyvin”?

Ja: Voinko luottaa siihen, että tieni vie “oikeaan” suuntaan, vaikken säntäilisikään alituiseen tarkistelemasta tienviittoja? Entäpä, jos tunne siitä, että suunta on oikea, riittää?

Nykyään puhutaan paljon oman tarkoituksen löytämisestä, ja minä ymmärrän sitä hyvin. Olenhan itsekin tehnyt matkaa etenkin työelämän merkitysten löytymisten eteen. On etuoikeus kuulostella, mitä haluaa tehdä, mutten enää kykene muuhun.

Tarve tulla itsekseen kasvoi liian suureksi.

Jokaisella tekemiselläni on nykyään syvempi merkitys. Koen tarkoituksenmukaisuutta, mitä aiemmin ei ole ollut. 

On silti ollut vaikeaa olla kiirehtimättä. Oppia vihdoin, että tärkeintä on matka, ei päämäärä. Ja etenkin: Jos matkalla on hauskaa, se on vielä tärkeämpää!

Polku avautuu, päivä kerrallaan, kun vain luotan siihen.

Mitä sitä paitsi on varmuus? Harhaluuloa hallinnasta?  Että oma egomieleni tietäisi paremmin, miten polullani etenen?

Elämää tai sen tapahtumia ei voi hallita. Mitä aiemmin tämän tajuaa, sitä nopeammin haluaa edetä elämässään myötävirtaan. Vastavirtaan räpiköinti tuottaa vain uupumuksen, peräpukamat ja alituisen vitutuksen.

Kun luotan, että polku avautuu juuri oikeanlaisena, herään joka aamu ihmeeseen. En tiedä, mitä päivä tuo tullessaan! En hallitse, muokkaa tai räpiköi, vaan hyväksyn.

Vastaan taisteleminen tuottaa vain uupumuksen. Olen niin väsynyt kaikkeen kiireeseen ja suorittamiseen, ettei ikinä enää.

On ollut viisautta oppia hyväksymään, etten tiedä, millaisena polku tänään avautuu. Mutkittelevana? Kuraisena? Pehmeänä? Kauniina? Jos hyväksyn polkuni, niin kuin se on, voin päättää suunnan.

Sielun tehtävä maan päällä on rakastaa ja kasvaa. Egomielen tehtävä on ylläpitää illuusioita, kuolemanpelkoa ja hallinnan menettämisen kauhua.

Entäpä, jos elämässä voisikin käydä hyvin? Jos unohtaisin oman mestaroinnin, kääntäisin kanootin nokan virran suuntaan ja antaisin sen viedä?

Voisin tänään katsoa, mihin suuntaan polkuni haluaa avautua, ja antaa palaa!

Se ei avaudu ikinä taaksepäin. Ajattele. Aina eteen. Mikä viisaus!

Tulevaisuus rakentuu nykyhetkistä, eikä mitään muuta hetkeä oikeasti ole olemassakaan. Menneisyys elää vain muistoissa, tulevaisuus on mielikuva, illuusio.

Polku avautuu, avaudunko minä?

Shopping Cart