Satori
Se tulee pyytämättä syksyisenä iltapäivänä Sibeliuspuistossa, olen ehkä kaksikymmentäviisi ja pirun epävarma ja ahdistunut. Olen tulossa terapiasta tai menossa sinne, ja koska terapeutillani ei ole odotustilaa, kävelen usein maleksien lähipuistoissa.
Jotain minä prosessoin, se on varma, ainahan minä prosessoin. Jollen omaa pienuuttani ja kaikkia siihen liittyviä tunteita, niin vähintään ihmissuhdesotkuja. Olen tähänastisen elämäni aikana loputtomasti analysoinut tunteitani, aina atomin tasolle asti, ja pelottavia ne olivat silti.
Jotain liikahtaa sisälläni pysyvästi, enkä tiedä, onko se terapian ansiota ollenkaan ja silti minä välillisesti tiedän, että on: minä olen yhtäkkiä vain havahtunut. Vaahteroihin on ilmaantunut syvänkeltaista. Pensas, jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista, on räjähtänyt vahvaan punaokraan, ja kaikkialla leijuu lokakuun tuoksu luvaten lehdille kuolemaa.
Ihmettelen, miten en ole ymmärtänyt pysähtyä aikaisemmin. Olen kulkenut tässä puistossa satakymmenen kertaa, ja nämä värit ovat ympäröineet minut joka syksy, mutta aina olen prosessoinut jotain pääni sisällä. Olen nähnyt nämä värit, mutta nyt vasta havahdun ne kokemaan.
Hengitän värien syvyyttä sisään, ulos, koko kehoni hengittää. Huomaan sisälläni rauhan, jota en koskaan ole kokenut.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuuntelen youtubesta Eckhart Tollea sängylläni maaten, ja hän mainitsee käsitteen Satori. Se on sanskritia, ja tarkoittaa jumalallista kutsua, yhtäkkistä tyyneyden ja yhteyden tilaa, jonka ihminen voi kokea pyytämättä.
Ihminen vaan havahtuu tähän hetkeen.
Muistelen sibeliuspuistokokemusta ja tajuan, että se oli satori. Äkillinen rauhan ja tyyneyden tila, jossa ei ole yhtään ylianalysoivaa ajatusta eikä kyökkipsykologisointia, vaan pelkkää kokemusta.
Vähän myöhemmin, samassa puistossa, minulle valkeni, että haluan työkseni auttaa muita eksyksissä olevia. Ajattelin tuntevani tien perille. Miten vähän tiesinkään!
Kiinnostuin mielipuolesta, sekä omastani että toisten, niinkin paljon, että suoritin lääkärin ja psykiatrin koulutukset sekä pari pitkää lisäkoulutusta, kyökkipsykologisoin oikein kunnolla.
Silti kirjaviisauksista en tullut hullua hurskaammaksi, koulutuksissa ei vastattu minua askarruttaneeseen, kaikkein olennaisimpaan kysymykseen: miten ihminen voi saavuttaa mielenrauhan? Jos kerran ensimmäinen Satori tulee pyytämättä, mitä minä itse voin tehdä löytääkseni rauhan sisältäni uudelleen?
Huomasin pian, ettei lääke ole vastaus mielipuolen ongelmaan, ehkä laastari joksikin aikaa, joskus pitkäksikin. Syitä kemialla ei hoideta. Mielipuoli ja maailman mielipuolisuus meissä tekee meistä levottomia, kyvyttömiä rauhaan.
Kolmekymmentä vuotta sitten koin olevani se ikuinen sopeutumaton, pallonmuotoinen palikka ahtautumassa neliönmuotoisesta reiästä sisään. Liian iso, liian tunteva, liian, liian, liian.
Enää en niin koe, ja siksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Jotain on tapahtunut, eikä se ole vähän: etenin kirjaviisauksista käytännön harjoituksiin ja ymmärsin, että mielenrauhaa voi harjoittaa. Opetella astumaan Satoriin valitsemallaan hetkellä.
Ja se se vasta on elämää se.
Uskon ihmisen haluun kehittää itseään, tulla onnellisemmaksi. Uskon, miksikäpä minä en uskoisi, olenhan noita prosesseja omin silmin nähnyt ja myös omassa kehossani kokenut. Mielipuolinen on ollut matka (oman) mielipuolen ymmärtämiseen, eikä hyväksyminenkään aina niin helppoa ole ollut. Mutta yksi asia on varma. Satori kuiskii korviini joka aamu: katso sisälle, katso syvään.
Ja minä katson.