Tohtori Masaru Emoto oli japanilainen tiedemies ja yrittäjä, jota muu tiedeyhteisö pitää pseudotieteilijänä. Emoto omisti elämänsä tunne-energian ja intention tutkimiselle, ja johtopäätelmissään totesi: vedelläkin on muisti ja sen “kokemukset” voivat vaikuttaa jääkiteen esimerkiksi jäätyneen veden kiderakenteeseen.
Siis mitä? Veden kokemukset? Kuulostaa ihan pähkähullulta.
Ja yhtä pähkähullulta kuin tämä on Emoton väite, että ihmisen tunteet vaikuttavat myös veden muistiin.
Veden muistiin liittyvä tutkimus onkin ainoa Emoton kansainvälisessä lääketieteellisessä tietokannassa julkaistu tutkimus. Se on varsin vaatimaton määrä, jotta olisi alallaan varteenotettava tutkija. Silti Emoton vesitutkimus on kuuluisa, ja hänen kehittämäänsä riisikoetta on toistettu maailmalla satoja ja satoja kertoja.
Koska tulokset olivat niin vaikuttavia, päätin, että meidänkin kotikeittiömme saa yhden kuukauden toimia koelaboratoriona. Sain jopa miehenikin houkuteltua tieteelliseen kokeeseen mukaan: kohdistamaan tunteita riisipurkkeja kohtaan. En muista kuollaksenikaan, kuinka taivutin ikuisen skeptikon raivoamaan ja rakastamaan päivittäin riisipurkkeja.
Kyllä, riisipurkkeja. Meidän tuli annostella osittain keitetystä riisistä tehtyä löysähköä puuroa kolmeen puhtaaseen lasipurkkiin, nimetä yksi purkeista rakkauspurkiksi, yksi vihapurkiksi ja yksi huomiotta jätettäväksi purkiksi. Ei kovin vaikeaa.
Sitten meidän tuli joka päivä, kaksi kertaa, kohdistaa rakkautta rakkauspurkkiin ja vihaa vihapurkkiin, kokonaisen kuukauden ajan. Yksinkertaista. Kolmas purkki tuli jättää kokonaan huomiotta.
En tiedä, miten mieheni lopulta tunteitaan ilmaisi, sillä en ollut todistamassa. Itse käytin kyllä vihahetkessä mahdollisuuden vihata synkemmin kuin ikinä elävässä elämässä olisin kyennyt. Se oli hankalaa, muistan. Rakkauspurkin rakastaminen sen sijaan ei ollut, ei minulle ole juurikaan ollut hankalaa osoittaa positiivisia tunteita.
Muistimme kylvettää purkkejamme tunne-energialla, koska ne jöpöttivät muina purkkeina keskeisellä paikalla. Vähitellen ne alkoivat tuntua lähes perheenjäseniltä.
Puhe tunteiden sisältämästä energiasta ei herätä minkäänlaista luottamusta aidoissa ja oikeissa luonnontieteilijöissä, eihän sitä voi mitata antureilla tai muillakaan newtonilaisen fysiikan tutkimiseksi rakennetuilla härpäkkeillä. Sitä ei voi mitata, mutta tunne-energian voi tuntea silloin, kun kokee itse tunnetta. Tunteella on fysiologiset seuraukset meissä, se on selvää, mutta eritämmekö me tunne-energiaa myös silloin, kun emme itse ole siitä tietoisia?
Entä jos sattuukin oleman tunteen kohde? Miten sitten suu pannaan?
Riisipuuro lasipurkeissa näytti suurin piirtein samanlaiselta jokaisessa purkissa noin viikon verran. Sen jälkeen purkkeihin alkoi ilmaantua eroavaisuuksia.
Vihariisi alkoi saada pinnalleen ensin pienen pieniä mustia pisteitä, jotka vähitellen levisivät ja yhdistyivät toisiinsa. Kohta vihapurkki olikin jo kokonaan mustan katteen peitossa. Sitten tummasta pinnasta alkoi kohota pieniä kohoumia, jotka muutaman viikon tutkimusajan kuluessa kasvoi aivan kuin laavan peittäväksi vuoristoksi. Vihapurkki oli kasvattanut peitokseen mustan paksun alppihomekerroksen.
Vuoristo kohosi myös siihen riisipurkkiin, joka jätettiin kokonaan yksin, vaille huomiota. Sen pinnalle kehittyi toisella koeviikolla vaaleanvihreitä pilkkuja, ja ne laajenivat samoin kuin vihapurkissakin ensin kokopeitteeksi ja sittemmin vihreäksi nyppylärykelmäksi.
Kävi itsestäänselväksi, että riisi “aistii” tunteemme jotenkin. Ja kun vertailin omia riisejämme Youtubessa julkaistuihin muiden riisipurkkeihin, väri ja ulkonäkö eri purkeissa oli samalla tavalla toisistaan poikkeava.
Lienee sanomattakin selvää, ettei olisi tehnyt mieli kumpaakaan riisiä lipikoida menemään. Ne näyttivät yököttäviltä.
Rakkausriisi poikkesi molemmista muista sekä värinsä että koostumuksensa perusteella. Väri oli pinnalta täysin vaalea, eikä mitään vuoristoja ollut syntynyt. Välinpitämättömyys- ja vihapurkin sisältöä ei olisi tullut mieleenkään syödä, mutta rakkausriisi näytti korkeintaan hiukan käyneeltä. Ulkoisesti se ei siis poikennut vastaavasta juurikeitetyltä riisipuurolta.
Kunnon tieteellinen koe täytyy voida tiedeyhteisössä toistaa. Oikein laadukkaassa tutkimuksessa tutkija itse on niin sanotusti sokkoutettu, ei tiedä tutkiiko aktiivista ilmiötä vai ei. Tässä tapauksessa tiesimme, mitä annostelimme riiseille, rakkautta tai vihaa, enkä minä ainakaan keksi astelemaa, miten voitaisi sokkouttaa tunne-energiaa. Sitä joko on tai ei ole.
Mutta mistä hitosta riisi tietää muuttua mustaksi tai vihreäksi sen mukaan, onko sitä vihattu vai hyljeksitty? Miksei rakkausriisi näyttänyt lainkaan vastenmieliseltä? Ja entä jos kaikki tämä onkin todellista, mitä se tarkoittaa normaalin ihmiselämän kannalta?
Minua pelottaa ajatellakin, mitä se tarkoittaa. Ihmiset ovat monesti niin hukassa tunteidensa kanssa: miltä ne tuntuvat itsessä, mitä vaikutuksia minun tunteeni herättää toisessa? Onko tämä niitä juttuja, missä perhosen siivenisku yhdessä maailman kolkassa voi riittää aiheuttamaan maanvyöryn toisaalla?
Jos on, se on pelottavaa. Ei olekaan ihme, että Emoto halusi tutkimustensa avulla tuoda ihmiskunnan tietoisuuteen tunteiden ja intention energian, joka muuttaa kohteensa kokonaan. Emoto puhui myös rauhan ja rakkauden vaalimisen puolesta vihan viljelemisen sijaan. Tämä sanoma on ajankohtaisempi, kuin koskaan.