Henkinen harjoittaminen, olipa se mitä tahansa, tulee tavaksi ja tottumukseksi jossain vaiheessa heräämisen polkua. Tällöin ihminen meditoi, hiljentyy, istuu voimassa tai harjoittaa muuta mielen hiljenemiseen tähtäävää aktiviteettia, keskittyy tähän säännöllisesti.Suurin kynnys on ryhtyä päivittäiseen harjoittamiseen, nykyihminen on tottunut karttamaan pysähtymistä ja sisäänpäin katsomista.
Monet opettajat puhuvat nimenomaan päivittäisen harjoittamisen merkityksestä. Että vasta, kun alkaa harjotitaa päivittäin, tulokset ilmestyvät. Ja sitä paitsi, kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy. Henkisyyteen kuuluu itsensä tutkiminen ja erityisesti totuuden etsiminen omasta itsestä ja suhteesta muihin sekä maailmankaikkeuteen.
Voin hyvin ymmärtää, että saatati olla ymmälläsi: jos olen koko tähänastisen elämäni ajan tottunut ajattelemaan, että oma kehomieleni on kaikki, mitä on, että ajatukset ja tunteet ovat yhtä kuin minä itse, ei varmasti ole helppoa opetella päästämään niistä irti. Meditaatiossa ja harjoittamisessahan me opettelemme päästämään irti asioista, joihin olemme tottuneet samaistumaan tässä maailmassa.
Tämä koskee siis esimerkiksi meissä tuntuvia, tulevia ja meneviä tunteita, ajatuksia ja mielleyhtymiä. Elämme siinä luulossa, ettemme voi tälle omalakiselle mielen toiminnalle mitään.Tämä on kuitenkin puppua. Ja myös terapiamaailmassa tutkittua: muutos todella on mahdollista, jos löytää avaimia oman mielensä suuntaamiseen ja tunnesäätelyyn.
Henkisen harjoittamisen myötä ihmisen negatiiviset muistot ja reaktiotottumukset muuttuvat vähitellen positiivisemmiksi, kun armollisuus itseä ja muita kohtaan kasvaa. Korostan tässä nimenomaan armollisuutta itseään kohtaan. Usein on vaikeampaa olla armollinen itseään kohtaan, kuin muita. Tämä voi ilmetä monella eri tavalla, näihin palaan myöhemmin.
En kuitenkaan tarkoita mitään pakkopositiivisuutta tai päälleliimattua äklöä siirappiymmärrystä. Henkinen ihminen on autenttinen ja tosi, eikä hänestä jää teeskentelijän kuvaa.