Henkinen harjoittaminen ja kokeminen muuttuu matkan aikana. Silloin, jos esimerkiksi omien varjopuolien tunnistaminen ontuu, myös henkisen kasvun tie voi onnahdella monin eri tavoin. Näihin palaan myöhemmin.
Uskon ja erityisesti koen niin, että olemme ensisijaisesti sieluja väliaikaisella matkallaan täällä maan päällä, tässä maallisessa valepuvussa. Että ensisijaisesti olemme energiaa, enkä puhu nyt kemiallisesta energiasta tai Newtonilaisesta fysiikasta.
Tällaiset ajatukset ovat korostuneet erityisesti Idästä tulleissa opetuksissa jo vuosituhansia. Meillä länsimaissa näistä asioista ei ole totuttu puhumaan, paitsi ihan viime vuosikymmeninä. On käynyt jopa niin, että henkisiä harjoituksia on länsimaissa tuotu terapioiden keinovalikoimiin.
Harjoittaminen voi tukea ihmisen kasvua monella tavoin. Itse haluan tässä yhteydessä korostaa nimenomaan meditaation ja itsereflektion tärkeyttä. Siinä vaiheessa, kun meditaatiossa alkaa oivaltaa, että itsellä todella on tällainen “toinen taso”, joka istuu tai lojuu tässä pelkästään lempeästi tarkkaillen, syntyy tilaa ja välimatkaa tunnekokemukseen. Syntyy oivallus niinsanotusta metatasosta, joka on ja pysyy, niin sanottu “viisas mieli”.
Mitä enemmän on kosketuksissa tämän ydinminuuden kanssa (let me say jokaisessa meissä asuvan jumaluuden, sielun kanssa), sitä enemmän silmät aukeavat nykyhetkelle. Sille, ettei oikeasti ole mitään hätää. Voin olla rauhassa. Hätä on keinotekoisesti luotua, me olemme niin tottuneita pelkäämään ja huolehtimaan kaikista mahdollisista asioista.
Elämää ei oikeastaan voi elää, kuin tässä ja nyt. Huomenna on liian myöhäistä elää tätä hetkeä. Tai vaikkapa sekunnin päästä. Ei tämä ole oma oivallukseni, vaan todella vanhaa viisautta.
Henkisellä matkalla koko elämä voi muuttua harjoitukseksi, etenkin ne eteen väistämättä sinkoutuvat vaikeudet. (En puhu haasteista, sillä inhoan sitä sanaa tässä yhteydessä 🙂) Stressin ja vaikeuksien keskellä punnitaan, mitä henkisen ihmisen sisältä löytyy. Toivon, että rauhaa ja tyyneyttä, ainakin omalle kohdalleni.
Ja koska emme todellakaan ole mitään pyhimyksiä, me teemme virheitä. Romahdamme ja syyttelemme muita. Hyppäämme egon kelkkaan (tästäkin myöhemmin!), eikä jälki kovinkaan usein ole mairittelevaa.
MUTTA henkinen ihminen myöntää virheensä ja väärintekemisensä. Hän näkee oman käyttäytymisensä suhteessa muihin ja kokonaisuuteen. Kaikkien tunne-energia vaikuttaa yhteisöön ja sen toimintaan.