“Kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy”, on vanha itämainen viisaus.
Siinä viitataan käsittääkseni elämän virtaan ja tapahtumiin siinä. Me olemme ikuinen sielu, väliaikaisesti maan päälle lihallistuneena, ja tehtävämme täällä on oppia.
Onko oppimisen aina tapahduttava kivun kautta? Eikö se ole jo klisee?
Ei välttämättä. Joskus elämän paras opettaja voi olla avioero, konkurssi tai sairastuminen. Ei kuitenkaan, jos juuttuu katkeruuteen ja murheeseen, tai tekee elämästään muutoin draamaa.
Tällaista, kivuliasta ja ahdistavaa opettajaa, olipa se sitten petollinen puoliso tai vittumainen pomo, ei millään haluaisi toivottaa avosylin tervetulleeksi.
Ei onneksi tarvitsekaan, olemmehan inhimillisiä. Meidän on surtava menetystä. Tajuttava oma pienuutemme. Elämän hauraus ja rikkaus.
On läpielettävä sielun pimeä yö.
Ja katso: maan halkeamasta versoo vihreää, puut kasvattavat oksiaan. Aurinko paistaa tasapuolisesti kaikille. Jopa omaan, pimeään risukasaani.
Oman tarkoituksen löytäminen on uushengellisissä piireissä nyt “in”. Oman elämän tarkoitus on kokemus, että olemassaolollani on syvempi mielekkyys. Että meillä jokaisella on tehtävämme täällä maan päällä.
(Jätän mainitsematta, että on uushenkisiä, jotka uskovat Universumin suurempaan suunnitelmaan. Ettei ole sattumaa, että juuri me asutamme juuri tässä maailmanajassa maapalloa ja satumme heräämään juuri nyt…)
Mutta millainen prosessi tuo tarkoituksensa löytäminen on? Entä jos on aivan hukassa?
Mitä tunnen, mitä ajattelen ja erityisesti miksi. Minne olen menossa ja miksi. Miksi on niin liikaa kaikkea. Miksi tälläkin asialla vielä minua poloista kuormitetaan.
Eivät kaikki tällaisia pohdi. Syntyjä syviä.
Suurin osa ihmisistä polskuttaa menemään, niinkuin aina: on huolissaan asuntolainan koroista tai hintakehityksestä ja millä maksetaan se etelänmatka. Tai miten saan rahat riittämään, mitä teen, kun esikoista kiusataan ja mitä mä laittaisin tänään ruuaks?
Mutta meille tämä tällainen meininki ei riitä.
Viimeistään keski-iässä nousee se sisältäpäin jäytävä turhuuden ja tarkoituksettomuuden tunne. Se jäytää kuin välilevynpullistuma alaselässä. Ei anna nukkua.
Eikä siinä ole kyse masennuksesta, ahdistuksesta tai muustakaan diagnostiseen lokeroon asettuvasta psykopatologiasta: joidenkin ihmisten nyt vain on pohdittava elämän syvempiä tarkoituksia. Piste.
Täytyy kokea tekevänsä arvokasta työtä. Auttavansa muita. Toteutuvansa.
Itse ajattelen, että oman elämäsi tarkoitus löytyy, kun tiedostat ensin sen tarpeen.
Tiedostamisen jälkeen tulee toiminta. Kun tekee oman tarkoituksensa mukaista työtä, se ei, noh, tunnu työltä ollenkaan. Sitä vaan liukuu ajassa eteenpäin ja kokee merkityksellisyyttä, jota materialismilla ei millään korvata.
Mutta ensin pitää tuntea itsensä. Pysähtyä, oppia tunnustelemaan tunteitaan sisältäpäin. Tunteet tuntuvat kehossa, pitää oppia kuuntelemaan kehoaan.
Niin monet meistä ovat kadottaneet tatsin kehon tuntemuksiin, ja lähes kaikilla on joku tunne, jota ei ole pystynyt koskaan puhtaana kokemaan.
Ei ole vaikea kuvitella, että juuri läpielämättömyys tekee tunteista niin pelottavia.
Puhtaalla tunteella on kuitenkin aina joku viesti. Me vain olemme kadottaneet yhteyden tuohon viestikirjastoon. Sosiaalistuminen on sellainen prosessi.
Ilosanoma taas on, että tunteisiinsa voi oppia tutustumaan. Eikä se ole mitään vaarallista.
Oman tarkoituksen löytäminen on matka, prosessi. Se voi olla äkillinen oivalluskin, mutta etupäässä se on helppo tai vaivalloinen polku.
Tällä polulla sieluni tuntee toteutuvansa. Sisälläni vallitsee rauha. On kiireetöntä. Koen toteutuvani.