Haluan puhua tunteista
Olen aina halunnut. Minua ovat nuoruudesta lähtien kiinostaneet tunteet, niiden psykologiset ilmenemismuodot ja ihmismieli. Tunteilla tuntuu olevan oma logiikkansa, ja ihmiset yleensä melko tiedostamattomia tästä logiikasta. Ei se silti tarkoita, etteikö sitä kannattaisi vähän penkoa.
Tunteet ovat osa mielen toimintaa, reaktiota ajatuksiin ja muihin mielikuviin.
Tunteet ovat väärinymmärrettyjä tässä kiireisessä maailmassa. Niillä on kyllä ikävä taipumus pukata esiin silloin, kun vähiten odottaisi, muutenkin on kireää, tai tahtoisi vain nukkua.
Ni ei. Ei sitten millään. Mitä enemmän tunteita yrittää pitää loitolla, sitä varmemmin ne luikertelevat tietoisuuteemme jotain toista kautta. Nukahtaminen saattaa kestää kolme tuntia, kun sydän tykyttelee ja päässä kohisee. Edessä on jälleen uusi työpäivä silkkaa selviämistaistelua.
Tai sitten emme edes tiedosta, miltä tuntuu. Kiire painaa päälle ja valtavat suorituspaineet, pitäisi koko ajan olla positiivinenkin. Miten siihen joku kateuden- tai häpeäntunne saadaan sopimaan?
Vastaus on, ettei helposti ainakaan. Ja samalla sanon: omaan itseymmärrykseen ja tunteisiin tutustuminen maksaa aikasatsauksensa kyllä takaisin. Osalle meistä moninkertaisesti. Jos tämä ei riitä tunteisiinsa tutustumisen puolustuspuheenvuoroksi, ei sitten mikään.
Ihanat kamalat tunteet
Kaikilla meillä on tunteet, halusimmepa tai emme, myönsimme sitä tai emme. Perustunteita on vain muutama, ja kaksi kolmasosaa perustunteista on niin sanottuja negatiivisia tunteita. Sanon “niin sanottuja”, koska itse koen ja ajattelen, ettei tunne ole positiivinen tai negatiivinen. Ihmisapinan on ollut selviämisensä takia tärkeää luokitella ärsykkeen herättämä tunne joko positiiviseksi tai negatiiviseksi.
Positiiviset tunteet ovat lajin säilymistä tukevia ja hyvinvointia lisääviä. Negatiiviset taas, nehän suojaavat joko yksilöä tai lajia. Ai miten? Se on laaja kysymys tässä, sanon vaan, että monella tapaa.
Lähes jokaisella meillä on lapsuuden aikana syntynyt käsitys siitä, mikä on sovelias tunne ja mikä ei. Vanhemmat ohjaavat kukin kykynsä mukaan tätä sosiaalistumisen prosessia, päiväkodin ja koulun tuella. Tämän “kasvatuksen” aikana opimme, minkä tunteen ilmaukset tuottavat meille ongelmia.
Ilo, rakkaus ja uteliaisuus harvoin hermostuttaa ketään. Mikäs niitä on kokea, ellei nyt mene ihan liiallisuuksiin. Suomessa tosin riehakas ilonpitokin liittyy päihtymystilaan, eikä turhan uteliasta naapuria kukaan toivota tervetulleeksi taloyhtiön grillibileisiin. Silti, “positiivisilla” tunteilla harvoin saa kunnon kärhämää aikaiseksi.
Mutta kun puhe tulee häpeästä, kateudesta, mustasukkaisuudesta tai vihasta, käy selväksi, miten puutteellisesti tiedostettuja nämä tunteet ovat. Mustasukkaisuusongelmia puidaan pitkissä psykotereapioissa. Häpeä ajaa alkoholismiin, koska ei yksinkertaisesti kykene juttelemaan muiden ihmisten kanssa selvin päin.
Vaarallisimmat tunteet ovat tiedostamattomia tunteita
Tunne on kuitenkin vain energiaa. Tunne-energiaa, jota ei saada kiinni nykyaikaisillakaan mittauslaitteistoilla sellaisenaan, mutta siitä me jo jotain tiedämme, millaisia kehollisia reaktioita eri tunteet saavat aikaan. Tunnehan tuntuu kehossa, eikö niin? Olihan tämä selvää?
Toki päässään toi tuntea kivistystä, kiristystä tai mentaalista kirvelyäkin, mutta tunteet tuntuvat kehossa. Ne nostattavat kehossamme hormonaalisia ja muita fysiologisia reaktioita, kuten sydämen sykkeen tai hengityksen kiihtymistä.
Jos on ihan ulkona tunteistaan, pään ja keho elävät ihan omaa elämäänsä.
Ja taas: jos tekee tunteista ystäviä, on utelias kuulemaan viestiä, joka tunteilla on kerrottavanaan. Ja niillä on, jokaisella omanlaisensa. Kun tutkii tunteitaan uteliaana ja antaa niille vain luvan olla, voi huomata, etteivät ne enää niin paljon pelotakaan.