Surun ajatellaan yleisesti olevan normaali reaktio menetykseen. Suru voi olla tuskaa, mielipahaa ja psyykkistä kipua jonkun itselle tärkeän ihmisen, eläimen tai asian katoamisesta juuri minun elämästäni. Kukaan ei ota kantaa, millaisen menetyksen sureminen on sitä niin sanottua normaalia.
Ja tässä se miina piilee.
Sureminenhan on tietenkin myös diagnosoitu. En nyt pureudu diagnostiikan mielipuolisuuteen sen tarkemmin, totean vain, että normaalin suremisen ajatus sisältää oletuksen tietystä suremisen kaavasta, jota jokaisen tulisi noudattaa (surun vaiheet, you know). Tämä on päätön, vanhanaikainen ja inhimillistä kokemusta väheksyvä kehikko.
On siis syntynyt epänormaalin suremisen käsite. Mikä vääryys!
Silloin, kun tunteet olivat minullekin vielä ahdistavia, en osannut pysähtyä menetyksen kanssa. Olin lähinnä ahdistunut, kun olin menettänyt jotain tärkeää. Sitten kuoli minulle erityinen isoäiti.
Itkusta ei tullut loppua millään. Oli paljon hiljaista vapaata aikaa, ja minä käytin sen suremiseen. Kun annoin itselleni luvan tuskaan, se väsytti kehon puolen tunnin kuluessa, ja tuli taas hetkeksi tilaa ajatella jotain muuta. Monesti myös nukahdin, olo oli vähän aikaa rauhallinen.
Otin vastaan surun ja huomasin, että se tulee aalloissa.
Kävi niinkuin kulunut klisee meille kertoo: aika parantaa. Kyllä minulla tähän suruun meni viikkotolkulla aikaa, enkä missään nimessä olisi ollut työkykyinen, mutta aikaa minulla oli. Koin suruni läpikäymisen tärkeänä osana inhimillistä kasvuani. Ehkä minä siinä samalla tulin itkeneeksi kaikkia muitakin siihen mennessä kokemiani menetyksiä, turvattomuutta ja kasvamisen vaikeutta.
Sittemmin olen ollut kiitollinen, että päätin tuolloin suruni vastaanottaa avoimesti ja hyväksyen. Surua ei ole tarvinnut enää paeta. Surun käsittelyn myötä minulle alkoi myös tapahtua paljon sellaista, jota nimittäisin henkimaailman läsänäoloksi nykyään. Näistä avaudun sinulle myöhemmin.
Menetys tuli vähitellen osaksi itseä.
Kun surin mummia, minä itkin ja itkin, tuijotin kattoa ja taas itkin. Oli vaikea keskittyä mihinkään, sillä tunne vei minut mennessään. Se sai vaan olla, jopa niin, että ystäväni alkoi huolestua. SItten, vähän ajan kuluttua, tuli taas tilaa hengittää.
Onneksi elettiin aikaa ennen nykyaikaisia masennuslääkkeitä ja surun diagnosoimista. Muutoinhan minun itkuni olisi tukahtuneeksi lääkitty ja suruni läkähdytetty, ja se olisi ollut vääryys henkistä matkaani kohtaan. Suruani ei medikalisoitu tuolloin, olihan meillä jo terapeuttista ymmärrystä kaikkiin muihinkin tunteisiini. On edelleenkin päätön ajatus, että olisin syönyt lääkettä turruttaakseni esiin nousevan tunteen.
Sitten, eräänä päivänä, minä nousin. Sängystä, elämään. Ihmettelemään. Aina, kun isoäiti nousi mieleen, annoin kyyneltymisen tulla. Se sai tulla vapautuneemmin, integroituneena minuun, niin kuin kai nykyisin ilmaistaisiin.
Surulla oli vihdoinkin lupa.
En minä tosiaankaan aina ollut osannut surra, pysähtyä menetykseni edessä, romahtaa. Nyt romahdin. Ja tuosta kaikkien pelkäämästä romahduksesta alkoikin versoa paljon hyvää (kerron myöhemmin, jännitys säilyy 🙂)!
Ei ole olemassa oikeaa suremisen tapaa.
On vain oletuksia, käsittein rakennettuja bunkkereita, hypoteeseja, jotka eivät itke yksinäisyyttään. Niitähän nuo tieteen pekkaniskat eteemme nostelevat. Kun eihän se surun juuttuminen viikkokausiksi mitenkään voi olla normaalia.
Herra paratkoon teidän normaaliutenne! Koettakaa nyt katsoa, mitä se juuttunut suru on syönyt.
Meidän ongelmamme on, ettei surulle löydy turvallista tilaa silloin, kun tätä turvaa eniten kaipaisi. Osa meistä on kantanut surujaan lapsuudestaan saakka, ja siellä ne säilötään muidenkin ikävien elämänkokemusten kanssa alitajuisessa mielessä kuin arvokkaasti vanhenevat viinit. Paitsi, että tiedostamattomat tunnemuistot ja suremattomat surut oireilevat korkkivikojaan kyllä ennemmin tai myöhemmin.
Joskus myöhemmin, ja silti sanon: ei kannattaa venyttää suremisiaan vanhuuteen saakka.
Meidän on niin vaikea pudota suruun, sen suunnattomaan kitaan. Jos on välttänyt tuntemasta jotain tunnetta – näinkin tavanomaista kuin surua – iänkaiken, ei kai sitä käden käänteessä opi tunteitaan kokemaan? Voiko siihen tunteeseen uskaltaa pudota, jos itkusta vaikka ei tulisi loppua?
Nämä ovat yleisimpiä pelkoja tunteisiimme liittyen. Me niin pelkäämme, että itkemme jenkkikassin kokoiset silmäpussit, jumahdamme sängynpohjalle tai kadotamme elämänhalumme, ja sitähän me kaikkein eniten pelkäämme. Toiminnalla kun pystyy suruaan näpsäkästi pakenemaan.
Surun voi oppia ottamaan vastaan. Se vaatii aikaa, oman turvallisen tilan synnyttämistä ja rohkeutta. Ja samalla sanon, että jos on mahdollisesti jo lapsuudesta lähtien sisällään surematta jääneitä suruja ja läpikäymättömiä luopumisprosesseja, aikuisena tunteisiin uskaltautuminen voi vaatia apua, rinnalla kulkijaa ja kuuntelijaa.
Joka tapauksessa omaan suruunsa tutustuminen kannattaa, tapahtuipa se sitten millä keinolla hyvänsä.
Henkisestä valmennuksesta tukea surun käsittelyyn
Vastaanottoni on Helsingin Vallilassa. Tapaan asiakkaita myös Zoomin kautta, joten maantiede ei ole este!
Ota yhteyttä ja varaa aikasi henkiseen valmennukseen tästä >
Saatavilla myös kymmenen kerran valmennuspaketti >
Maksettuasi valmennuksen verkkokaupan kautta, laita minulle tekstiviesti numeroon 045 888 1745, niin sovitaan aika.